UKK-arkiston historia

Ajatus omasta arkistosta

Urho Kekkosen arkiston historia juontuu 1970-luvun vaihteeseen. Vuosi 1970 oli merkinnyt Kekkoselle vastoinkäymisiä. Maaliskuussa pidetyt eduskuntavaalit saivat protestiluonteen, kun Veikko Vennamo ja SMP voittivat Urho Kekkosen tukeman Mauno Koiviston kansanrintamahallituksen. Ulkopolitiikassa presidentti joutui puolestaan ankaraan henkiseen taisteluun Suomen puolueettomuusmäärittelystä Neuvostoliiton johtotroikan kanssa. Kekkosen terveyskin reistaili. Hän sai sydäninfarktin, vaikkei sitä itse havainnutkaan. Ajatus eläkepäivistä ja muistelmien laatimisesta kävi yhä houkuttelevammaksi.

Oman arkiston perustaminen ei ollut Urho Kekkoselle mikään hetken päähänpisto. Kekkonen oli ilmoittanut jo ennen vuonna 1968 pidettyjä presidentinvaaleja, että mahdollisen kolmannen virkakauden jälkeen hän ei enää olisi käytettävissä presidentin tehtäviin. Ajatus arkiston perustamisesta syntyikin jo 1960-luvulla. Kekkonen lähetti 8. huhtikuua vuonna 1970 kirjeen MTK:n puheenjohtajalle Veikko Ihamuotilalle. Kirjeessä hän kertoi suunnitelmistaan:

”Arvo Korsimon eläessä oli puhetta, että hankkisin jostakin Etelä-Suomesta tyhjäksi jääneen kivinavetan, johon voisin korjausten jälkeen alkaa kerätä ja sijoittaa arkistoani – vähän samaan tapaan kuin Helsingin yliopiston kirjasto Urajärven kartanon navettaan. No, se jäi kun Arvo kuoli, on jäänyt sen jälkeenkin. –– Ei tällä kiire ole, mutta halusin asian järjestykseen. Olen siksi kyllästynyt tähän toimeen, että paljon ei enää tarvita, kun vedän länget kaulaan ja annan taitavampien yrittää. Silloin jäisi aikaa papereiden järjestämiseen ja ehkä ehtisi panna jonkin lauseen paperille, jos aikaa ja elämää ja puhtia riittää.”

Heinäkuussa 1970 Kekkonen teki kaksi merkittävää valtiovierailua: hän kävi ensiksi Neuvostoliitossa neuvottelemassa YYA-sopimuksen jatkamisesta ja välittömästi tämän jälkeen Yhdysvalloissa, presidentti Richard Nixonin vieraana. Professori Juhani Suomen mukaan Kekkonen oli tyytyväinen saatuaan raskaan Neuvostoliiton-matkansa jälkeen puolueettomuuspolitiikastaan tunnustusta amerikkalaisilta. Nixon esitteli Kekkoselle myös Rooseveltin presidentinarkiston. Urho Kekkonen Hovilan arkistotalossa vuonna 1976, jolloin arkiston salissa paljastettiin Pentti Papinahon veistämä reliefi presidentti Kekkosesta.

UKK Hovilassa 12.11.1976 Veikko Ihamuotila,x, Lasse Wächter,x, UKK ja Kustaa VilkunaUrho Kekkonen Hovilan arkistotalossa vuonna 1976, jolloin arkiston salissa paljastettiin Pentti Papinahon veistämä reliefi presidentti Kekkosesta.

Arkistosäätiö perustetaan

Urho Kekkonen perusti Tasavallan Presidentin arkistosäätiön Naantalin Kultarannassa elokuun 18. päivänä 1970. Säätiön päätehtäväksi tuli luoda historian tutkimuksen edistämiseksi arkisto, joka perustamisvaiheessaan koostuisi Urho Kekkosen luovuttamasta asiakirja-aineistosta. Säätiön tuli ylläpitää arkistoa sekä pyrkiä hankkimaan siihen muuta kirjallista aineistoa. Ensiarvoisen tärkeätä oli Kekkosen elämäntyöhön liittyvien asiakirjojen kokoaminen ja järjestäminen tulevien sukupolvien käytettäväksi. Arkistosäätiön pesämunaksi Kekkonen lahjoitti asiakirjakokoelmansa, jota hän lupasi täydentää ainakin presidenttikautensa ajan. Säätiön peruspääoma oli 10 000 markkaa (noin 14 500 euroa vuonna 2015) ja sillä oli oikeus ottaa vastaan lahjoituksia ja testamentteja. Varsinaista liiketoimintaa säätiö ei kuitenkaan voinut harjoittaa.

Urho Kekkonen nimitti Arkistosäätiön ensimmäisen hallituksen elokuussa 1970, minkä jälkeen se sai itse vastata kokoonpanostaan. Puheenjohtajaksi nimitettiin hallitusneuvos Matti Kekkonen (puheenjohtajana vuoteen 1998) ja jäseniksi suurlähettiläs Taneli Kekkonen, agronomi Veikko Ihamuotila , akateemikko Kustaa Vilkuna ja vuorineuvos Pellervo Saarinen. Vuodesta 1998 lähtien Arkistosäätiön puheenjohtajana on toiminut Taneli Kekkosen poika Timo Kekkonen. Säätiön hallitus valitsi peruskirjan mukaan myös asiamiehen ja muut tarvittavat toimihenkilöt. Asiamiehinä ovat toimineet Raimo Vuori (1970–1971), Heikki Katajarinne (1971–2012) ja Markku Savikko (2012–). Ensimmäinen arkistonhoitaja valittiin kesällä 1995.

Arkistosäätiön pääoma koottiin lahjoitusvaroin. MTK, Metsäliitto, Hankkija, Raision tehtaat ja Tuottajain Lihakeskuskunta lahjoittivat  500 000 (noin 720 000 euroa vuonna 2015) arkistoa varten, ja vastaperustettu säätiö saattoikin ostaa kunnolliset arkistotilat. Maaseudun tulevaisuudessa 22.9.1970 julkaistun lehti-ilmoituksen perusteella säätiölle tarjottiin ostettavaksi vanhoja kouluja, meijereitä ja maatiloja, joissa oli kivinavetta. Säätiö päätyi kuitenkin Orimattilan Niinikoskella sijaitsevaan Hovilan tilaan, joka oli Ihamuotilan löytö. Kekkonenkin mieltyi paikkaan, ja arkistosäätiö solmi kaupat diplomi-insinööri Julius Aatilan 1934 piirtämästä kivitalosta sekä ympäröivästä 35 hehtaarin maa-alasta.

Hovilan päärakennus saneerattiin Muinaistieteellisen toimikunnan (Museovirasto) asiantuntija-avun turvin ajanmukaiseksi arkistotilaksi. Valtionarkistossa työskennellyt Markku Järvinen suunnitteli arkistoholvin hyllytysratkaisut ja tarkasti arkistotilojen soveltuvuuden. Kekkosen yksityisarkisto järjestettiin Helsingissä presidentinlinnassa, jossa työn suoritti Järvisen ohjeiden perusteella maisteri Reino Nyman.

Urho ja Sylvi Kekkonen tilasivat sisustussuunnittelija Ulla-Leena Karilta 1930-luvun ilmapiiriä henkineen kalustuksen, jossa näkyisi myös 1970-luku. Talon sisustus onkin säilynyt lähes muuttumattomana. Arkistorakennukseen sisustettiin presidentille ja hänen avustajinaan toimiville tutkijoille työskentely- ja majoitustilat. Rouva Sylvi Kekkosen toiveesta Hovilaan varattiin museohuone, johon koottiin Kekkosen perheen huonekaluja 1930-luvulta.

05_hovilan_harjakaiset_1971
Arkistosäätiön edustajat tutustuvat arkistotalo Hovilaan kesällä 1971.

Arkiston viralliset vihkijäiset pidettiin 10. marraskuuta vuonna1971, jolloin Hovilaan kutsuttiin noin 60 lahjoittajien, valtiovallan, rakentajien ja tiedotusvälineiden edustajaa. Avajaispuheen pitänyt Kustaa Vilkuna oli huolissaan historiantutkimuksen tulevaisuudesta: ”Puhelin ja lennätin ovat vieneet sijaa kirjeeltä, ja suuri osa poliittisen historian aineksista häviää sillä hetkellä kun uutiset singotaan kuuluville radion ja television kautta.” Vilkuna tähdensi kirjoittajana kunnostautuneen Kekkosen ansioita: ”Yksityiset muistiinpanot, muistiot, henkilökohtainen kirjeenvaihto voivat olla parhainta tutkimuksen lähdeaineistoa.” Akateemikon mukaan aikaisempien presidenttien yksityisarkistojen kohtalot olivat yksi pääsyy Tasavallan Presidentin Arkistosäätiön perustamiseen.

Presidentti Kekkonen halusi edistää tutkimusta omalla esimerkillään. Urho Kekkosen suunnitelmissa oli kirjoittaa arkistoaineistonsa tuella omat muistelmansa ja antaa asiakirjat myöhemmin tutkimuksen käyttöön. Presidentti Kekkonen osallistui aktiivisesti myös muiden yksityiskokoelmien hankkimiseen Hovilan arkistoon. Tuloksena olvat muun muassa Kaarlo Hillilän ja Kustaa Vilkunan yksityisarkistojen talletus Orimattilaan.

Urho Kekkosen jatkuvat työkiireet estivät lopulta muistelmien kirjoittamisen, mutta hän koosti Keijo Korhosen ja Maarit Tyrkön kanssa vuosina 1976–1977 kohua herättäneet kirjekokoelmat Kirjeitä Myllystäni sekä pakinakokoelmat Nimellä ja nimimerkillä. Teoksissa hyödynnettiin Urho Kekkosen arkiston asiakirjoja eritäin tehokkaasti, ja presidentti lahjoittikin merkittävän osan tekijänpalkkioistaan arkistosäätiölle. Hovilassa Kekkonen työsti yhden teoksensa, joka kuului Puheita ja kirjoituksia -kirjasarjaan. Presidentti havaitsi viimeistään tuolloin Hovilan työskentelypaikaksi, jossa vallitsi rauha ja ilma oli erinomaisen puhdasta. Talon vieraskirjaan Kekkonen kirjoitti: ”Täällä pitäisi käydä useammin!”

Kaiken kaikkiaa Urho Kekkonen yöpyi Hovilassa parikymmentä kertaa, mutta hän kävi Niinikoskella kymmeniä kertoja. Rakennuksessa säilytettiin aina 1990-luuvn puoliväliin asti varastoituna huomattava määrä maakuntamatkoilta saatuja lahjoja sekä muistoesineitä, jotka arkistosäätiö lahjoitti myöhemmin Museovirastolle, Urho Kekkosen museon käyttöön.

Salassapitorajat rajoittivat tutkijakäyttöä

Nykypäivän näkökulmasta tuntuu uskomattomalta, että vielä 1990-luvulla ulkopoliittisten asiakirjojen salassapito todellakin kahlitsi tutkimusta. Tämä koski myös Urho Kekkosen arkistoa. Monet tutkijat uskoivat, että Urho Kekkosen arkiston käyttörajoitukset johtuivat arkistosäätiön salailupolitiikasta. Syynä oli tosiasiassa laki, joka rajoitti voimakkaasti ulkopoliittisen materiaalin käyttöä.

Vuoteen 1951 ulkoasiainhallinnon asiakirjojen julkisuutta sääteli 1919 säädetyn painovapauslain 26. pykälä, jonka mukaan ylimpien hallitusviranomaisten salassa pidettävien asiakirjojen julkaiseminen ilman asianomaisen viranomaisen lupaa oli lailla kielletty. Laki yleisten asiakirjojen julkisuudesta ja sitä täydentävä asetus annettiin vuonna 1951. Niiden mukaan ulkoasiainhallinnon keskeiset poliittiset asiakirjat päätettiin pitää salaisina 25 vuotta. Presidentti J.K. Paasikivi hyväksyi pääministeri Kekkosen hallituksen esityksestä varsin vapaamielisen lain.

Valtioneuvosto pidensi vuonna 1952 salassapitorajaa peräti 50 vuoteen. Taustalla olivat muun muassa sotalisyyllisyysykysymys, valvontakomissio ja ”vaaran vuosien” aineisto. Taustalla oli Neuvostoliitto. Suomi ei halunnut ärsyttää Neuvostoliittoa. Poikkeuksiakin toki sallittiin, esimerkiksi akateemiseen tutkimukseen. Tavoitteena ei siis ollut  käytön täydellinen kieltäminen vaan ”takeiden saaminen siitä, että pystytään estämään sellainen, koko valtion kannalta vaarallinen käyttö, johon täydellisen vapauden vallitessa jotkut edesvastuuttomat piirit kenties voisivat olla halukkaita”.

Valtiosihteeri Jaakko Hallama lähestyi presidenttiä tammikuussa 1966 kirjeellä, jossa hän ehdotti ulkoasiainministeriön asiakirjojen salassapitorajan lyhentämistä. Hallama viittasi UM:n arkistonhoitaja Reino Kuusen laatimaan muistioon, jossa perusteltiin salassapitoajan lyhentämistä muun muassa poliittisen lähihistorian tutkimuksen helpottamisella. Kuusi toivoi ehdollisen salassapitorajan lyhentämistä kymmenellä vuodella 40 vuoteen. Kekkonen ymmärsi muutoksen tarpeellisuuden ja ilmoitti vastauksessaan: ”Hyväksyn omasta puolestani mielipiteesi”.

Helmikuussa 1966 salassapitoa lyhennettiinkin kymmenellä vuodella. Vuonna 1969 lupakäytännön rajaksi asetettiin jatkosodan syttyminen 22.6.1941 ja helmikuussa 1970 rajaksi määriteltiin välirauhansopimus 19.9.1944. On syytä korostaa, että julkisten asiakirjojen käyttölupa koski ainoastaan Suomen kansalaisia. Ulkomaalaisten tutkijoiden piti saada ”vapaaseen aineistoonkin” UM:n lupa.

Mauno Koiviston aikana salassapitorajoihin suhtauduttiin samalla vakavuudella kuin 1950-luvulla. Valtioneuvoston vuonna 1984 tekemällä päätöksellä 19.9.1944 jälkeen luotujen keskeisten ulkopoliittisten asiakirjojen salassapitoaika pidennettiin 40 vuodesta takaisin 50 vuoteen. Monet näkivät päätöksen taustalla varovaisuuden itänaapuria kohtaan, mistä tietysti olikin kysymys. Tutkijoiden kannalta myönteisenä piirteenä oli kuitenkin lupien myöntämisen siirtäminen valtioneuvostolta Ulkoasiainministeriölle, mikä nopeutti tuntuvasti asioiden käsittelyä. Tämä tosin johti ajan kuluessa tietynlaiseen kastijakoon: tohtorit ja väitöskirjaa valmistelevat tutkijat saivat uudempaa materiaalia kuin muut tutkijat. Käytännössä ero oli pahimmillaan kymmenen vuotta.

Tutkimuslupapolitiikka liberalisoitui koko 1990-luvun ajan. Muutosta parempaan suuntaan merkitsi jo vuonna 1992 Valtioneuvoston päätös lyhentää ulkopoliittisten asiakirjojen salassapitoaikaa: ennen 1.1.1957 laaditut asiakirjat määrättiin julkisiksi ja sen jälkeen syntyneet asiakirjat pidettäviksi salassa 40 vuotta. Ulkoasiainministeriö sai myöhemmin 1990-luvulla päättää itse poikkeusluvista ja aikarajoista siten, että tutkijat saivat käyttölupia vuotta 1970 vanhempiin asiakirjoihin.

Kovimpaan ääneen asiasta valittaneet ja länsimaista avoimutta vaatineet tutkijat eivät varmaan ole voineet mielessään muuta kuin hämmästellä kehityskulkua, joka vei Suomen 2001 ehdottomaan Euroopan kärkeen asiakirjojen avoimuudessa. Suomessa voimaan tullut 25 vuoden salassapitoraja toi vuonn 2006 tutkijoiden ulottuville myös syksyn 1981 poliittisesti kiihkeät kuukaudet.

Myös Urho Kekkosen arkiston asiakirjat ovat nykyisin lähes täysin vapaasti avoinna kaikille niistä kiinnostuneille. Poikkeuksen tekevät Kekkosten perhekirjeenvaihto sekä osa muist yksityiskokoelmista, joihin tutkijoiden on vielä tehtävä tutkimuslupa-anomus. Kokoelman tallettaja päättää asiakirjojensa käytöstä.

Hovila tutkijakäytössä

Urho Kekkosen toive arkistonsa avaamisesta tutkijakäyttöön toteutui vasta heinäkuussa 1995. Ei Hovilan arkistotalo aikaisemminkaan mikään suljettu paikka ollut – sitä sai käyttää parikymmentä tohtoritason tutkijaa (esim. akateemikko Oiva Ketonen ja professori Paavo Kastari), mutta Kekkosen kokoelman hyödyntämistä rajoittivat ankarat ulkopoliittisen materiaalin käyttörajoitukset – Urho Kekkosen arkiston asiakirja-aineisto
oli pääosin juuri ulkopolitiikkaa. Ongelmat olivat myös käytännöllisiä, siellä UKK-arkistoon ei ollut palkattu arkistonhoitajaa eikä edes talonmiestä.

Eräs ensimmäisistä ulkopuolisista käyttäjistä oli tohtori Jukka Nevakivi, joka kirjassaan ”Ystävistä vihollisiksi. Suomi Englannin politiikassa 1940–1941” sai tutkia maaherra Kaarlo Hillilän asiakirjoja. Dosentti Ohto Manninen halusi hänkin tutustua Kaarlo Hillilän kokoelmaan. Valtioneuvosto oli myöntänyt Manniselle luvan käyttää UM:n asiakirjoja aina 19.9.1944 asti ja presidentti Kekkonen suhtautui asiaan myötämielisesti. Manninen sai nähtäväkseen sekä Hillilän kokoelman luovutusluettelon että Urho Kekkosen arkiston ensimmäisen arkistoluettelon, joka oli tutkijan mukaan ”varsin ylimalkainen” ja hän tilasi yli 30 arkistoyksikköä.

UM:n virkamies, ulkoasiainneuvos Juhani Suomi sai Urho Kekkosen elämäkerta-hanketta varten tarvitsemansa aineiston Matti Kekkosen toimittamana UM:n tiloihin Ritarikadulle ja myöhemmin Merikasarmille. Tämä järjestelmä oli käytössä Suomen kirjoitusprojektin ajan.

Hovilan arkiston avaamisen mahdollisti salassapitorajoitusten lieveneminen vuonna 1992. UM:n toimistopäällikkö Martti Favorin perusteli päätöstä mm. Venäjän arkistojen aukenemisella. Turun Sanomien toimittaja Hannu Miettunen totesi UM:n linjaukseen viitaten: ”Suomen historiantutkimuksessa eletään joka tapauksessa jännittäviä aikoja. Jos ulkoministeriön käytäntö todella otetaan käyttöön myös Orimattilan Hovilassa, luvassa on maanjäristys.” Kirjoittaja arveli monien epäilevän Kekkosen paperien avaamista tutkijakäyttöön. Valtionarkistonhoitaja Veikko Litzen lupaili arkistonhoitajan palkkaamiseen
valtionapua, mutta sellaistahan Arkistosäätiö ei Litzenin mukaan ollut hakenut. ”Sehän merkitsisi Urho Kekkosen arkiston sitomista osaksi arkistohallintoa ja pakottaisi sen noudattamaan mm. UM:n salassapitorajoituksia.”

Tasavallan Presidentin Arkistosäätiö ei ollut huolissaan ”ulkopuolisesta valvonnasta”. Hovilan tutkijapalvelu organisoitiin paljolti samankaltaiseksi kuin UM:ssä. Asiakas täytti tutkijalomakkeen, jossa hän sitoutui noudattamaan asiakirjojen julkisuudesta vuonna 1951 annetun lain 17 ja 18 pykäliä. Lainsäädäntöä uudistettaessa tämän korvasi viranomaisten toiminnan julkisuudesta säädetyn lain 629/1999 27. pykälä. Tarkoituksena oli, että asiakirjoja ei käytetä niitä koskevien henkilöiden vahingoittamiseksi.

Valtionarkistonhoitaja Veikko Litzenin epäilyt Tasavallan Presidentin Arkistosäätiön halusta sitoutua noudattamaan reiluja pelisääntöjä saivat lopullisen päätöspisteen, kun arkistolaitoksen päällikkö Kari Tarkiaisen esityksestä Urho Kekkosen arkisto hyväksyttiin vuoden 1999 alusta valtionapua saavaksi arkistoksi. Harkinnanvaraista valtionapua Urho Kekkosen arkisto sai jo joulukuussa 1997, jolloin Arkistosäätiölle myönnettiin määräraha ensimmäisen tietokoneensa hankkimiseen. Tätä ennen arkistonhoitaja oli laatinut Urho Kekkosen arkistolle ohjesäännön, jonka Arkistosäätiön hallitus hyväksyi kokouksessaan ja kansallisarkisto tarkasti sen 31.10.1997. Tämä mahdollisti toimintaedellytysten
laajentamisen (mm. laitehankinnat ja lisähenkilökunta). Urho Kekkosen arkisto liittyi vuonna 2000 muiden valtionapuarkistojen perustamaan Yksityiset Keskusarkistot ry:hyn, jonka päätehtävänä on kehittää arkistojen välistä yhteistyötä, lähinnä yhteishankintoja sekä koulutusta.

Urho Kekkosen arkisto noudatti siis vuosien 1970–1999 ajan UM:n linjauksia. ”Juhani Suomen yksityisarkistoksi” miellettyyn arkistoon palkattiin kesällä 1995 arkistonhoitaja ja ”Kekkosarkistoa” vartioinut Tasavallan Presidentin Arkistosäätiö omaksui heti vapaamielisen linjan: tutkijat, joilla oli UM:n puolto haluamansa aineiston tutkimiseen saivat poikkeuksetta käyttöluvan myös Urho Kekkosen asiakirjoihin. Tämän luvan ulkopuolelle jäivät Urho Kekkosen päiväkirjat. Ensimmäisen vuoden  tutkijamäärä oli kuitenkin pettymys: Orimattilassa kävi vain 30 tutkijaa. Tilanne koheni vähitellen ja Arkistosäätiö myönsi vuosien 1995–1999 aikana yli 120 tutkijalle tutkimusluvan Urho Kekkosen arkistoon.

Tohtori Tiina Lintunen tutustui arkiston uusiin liukuhyllyihin tammikuussa 2018

Valtionapu on mahdollistanut aikaisempaa laajemman ja laadukkaamman tutkijapalvelun. Vuoden 2018 alkuuun mennessä Urho Kekkosen arkistoa oli käyttänyt 1157 tutkijaa, jotka olivat tehneet arkistoon 4686 tutkijakäyntiä. Arkistoa on esitetlty 8043 vieraalle. Tutkijat ovat myös käyttäneet Arkistosäätiön tarjoamaa ilmaista yöpymismahdollisuutta (1777 yöpymistä).

Urho Kekkonen halusi mahdollistaa kaikille kansalaisille mahdollisuuden opiskeluun. Hovilassa tätä toivetta on voitu noudattaa käytännössä. Arkistossa tutkijat voivat asua ilman kustannuksia ja tehdä töitään – joiden ei tarvitse olla akateemisia tutkimuksia – lähes oman aikataulunsa mukaisesti. Tutkija saakin halutessaan ainutlaatuisen kokemuksen. Hän voi ruokailla ”Kekkosten keittiössä”, ottaa iltalukemista presidentin käsikirjastosta, tehdä iltalenkin Hovilan piha-alueella ja saunoa saunassa ja lopuksi nukahtaa Kekkosen Hästens-sänkyyn.

Urho Kekkosen arkisto on 2000-luvulla siirtynyt yhä aktiivisemmin myös sähköisiin tutkijapaleluihin. Arkistosäätiön puheenjohtaja Timo Kekkonen sopi 2000-luvun alussa Kansalliskirjaston kanssa yhteisen UKK:n kootut -tietokannan perustamisesta. Kansalliskirjasto avasikin keväällä 2005 Kekkosen julkaistujen teosten arkiston. Kokonaisuus sisältää kaiken Urho Kekkosen elinaikanaan julkaiseman kirjallisen tuotannon sekä Ari Uinon toimittamat lähdeaineistot.

Vuonna 2014 Urho Kekkosen arkisto avasi sähköisen arkiston, johon on siirretty kaikki arkiston viitetiedot ja luettelot. Tietokantaan lisätään myös digitoituja valokuvia ja asiakirjoja. Tietokanta on laadittu yhteistyössä Mikkelin Ammattikorkeakoulun ja Darcmedian kanssa.

Pekka Lähteenkorva